Matkaamme 1960-luvulle
Talvinen päivä Jyvälänkulmalla tammikuun loppupuolella on aurinkoinen ja valon lisääntymisen maailmassa huomaa.
Isä muistuttaa oman lapsuutensa totuudesta: ”Tapaninpäivänä päivä on jo kukonaskelta pitempi ja Loppiaisena hullukin huomaa.”
Pakkaspäivänä, varsinkin sunnuntaina, on hyvä istua tuvan keinutuolissa, siinä isän vaatekomeron edessä. Koti on uusi, rakennettu tulipalon jälkeen. Vuosien puurtamisen ja säästämisen jälkeen on kakki huoneet saatu käyttöön ja meillä on isonsiskon kanssa oma huone. Ulla viihtyy siellä.
Minä istun kaikkein mieluiten tässä keinutuolissa. ja luen.
Joulu 1960 painuu mieleen pikkusiskon jouluelämyksen ansiosta. Hän on jäsentänyt ympäristöä ja huomannut, että sellainen olento kuin joulupukki ilmestyy ihmisten elämään vain kerran vuodessa. Ja sitä saa jännittää – ehkä jopa vähän pelätä. Hänen odotuksensa seuraaminen nostattaa joulujännityksen omaankin mieleeni.
Olen 14-vuotias. Siis jo iso tyttö. Tähän jouluun liittyy myös se suurenmoinen seikka, että saan joululahjaksi Ihan ensimmäisen ikioman kirjani. Sen nimi on ”Anita mustalaistyttö”. Kannessa tummahiuksinen tyttö näyttää tanssivan romanien leirinuotiolla.
Lukiessani samaistun voimakkaasti Anitaan ja levoton mieli etsii vastausta kysymykseen, olenko ehkä jonkun kieseissään jonomuodostelmassa kylänraittimme läpi ajavan perheen meille unohdettu vaihdokas. Järjellä ajatellen tiedän, että se on murrosikää lähestyvän nuoren itsensä etsintää. Niin vahvan vaikutuksen teos tekee, että runsaat 60 vuotta myöhemmin annan kirjan lahjaksi kummitytölleni, kaimalleni Pikku-Astalle.
Samana jouluna isosisko saa jo vähän vanhemmasta naisesta kertovan kirjan ”Majken Stolt". Majkenin tarinaa lukiessa mieli matkaa vuosia eteenpäin. Majken on mennyt nuorena naimisiin ja hänen elämänsä nousut ja laskut, kriisit ja onnen hetket lähettävät heijastuksia tulevasta omasta elämästäni – sitten joskus.
Finlandia antikvariaatin aarteista löydän nämä helmet. Nyt ne ovat taas hyllyssäni.
Jotkut termit ja sanat ovat muuttuneet, jotkut julistettu pannaan, mutta tarinat elävät. Nyt luen ne uudelleen.
Miten monta hyvää kirjaa olenkaan siinä keittiön keinutuolissa lukenut, suorastaan uppoutunut, mitään muuta näkemättä ja kuulematta.
Muistoon liittyy: ”Asta, herätys! Kuule nyt. Ruoka on valmista. Laita lautaset pöytään!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti