Elämä soljuu melko lailla kotipiirissä. Arolan kouluun on matkaa pari kilometriä. Koulumatka taittuu syksyisin ja keväisin polkupyörällä ja talvella matka lyhenee, kun latu vien hankien yli suoraan kotiportilta koulun mäen alle.
Latu kulkee vain yhden tien yli, Tuomiston tien. Tielle on aurattu kapea uoma ja lumi on penkereinä molemmin puolin. Penger on niin jyrkkä, että joskus on ihan pakko irrottaa sukset, on laskeuduttava tien pohjalle ja sitten kiivettävä toiselta puolelta ylös hangelle. Monojen pohjiin on poltettu naulalla reijät, että siteet pysyvät kiinni ja hiihto sujuu suksien irtoamatta. Kannattaa kävellä kantapäillä, ettei reikiin mene lunta.
Sitten joku nerokas insinööri keksii tavan, jolla tieltä aurattava lumi voidaan heittää pitkälle tien varren pelloille, uomaa ei enää synny ja hiihtäminen teiden yli sujuu kuin tanssi. Lumilinko. Niin tätä uutta konetta nimitetään. Pikkusiskon mukaan se on ”lumilintu”.
Pian kotikylän koulutiet ja ladut jäävät taakse ja kulku suuntaa kohti Järvenpäätä. Neljän kansakouluvuoden jälkeen on aika pyrkiä oppikouluun – siis jos opiskelu tuntuu sujuvan ja perheessä koulunkäyntiä pidetään tärkeänä. Siirtyminen ei ole itsestään selvää, vaan hakijoille järjestetään sisäänpääsykokeet.
Järvenpäähän on meiltä matkaa kymmenisen kilometriä. Kaksi ja puoli ensin linja-autolle ja sitten siitä varttitunnin köröttely Järvenpään kauppalan keskustaan, siihen Mäkisen Pukimon eteen. Loppumatka kävellään reippaasti.
Linja-auto lähtee Kellokosken Perhelän edestä puoli kahdeksalta. Jäämme kyydistä noin varttia vailla kahdeksan ja koulu alkaa kahdeksalta.
Me-muoto kuvastaa sitä, etten ollut koulumatkoilla yksin. Isosisko on aloittanut oppikoulun vuotta aikaisemmin ja minä pääsen mukavasti siinä peesissä.
Luokkakavereita on paljon, olemmehan suurten ikäluokkien jäseniä.
Rinnakkaisluokkia on kolme: A-luokka, jonka oppilaat ovat valinneet pitkäksi kieleksi saksan; B-luokka, jonka oppilaiden enemmistö tulee kauppalan ulkopuolelta ja aikovat lukea englantia ja C-luokka, johon on nimetty pääasiassa järvenpääläiset englannin kielen valinneet. Meitä B-luokkalaisia on pitkälti yli neljäkymmentä.
Järvenpään Yhteiskoulu on ns. yksityinen oppikoulu, jossa oppilaiden vanhemmat maksavat sekä lukukausimaksut että yhden aterian per koulupäivä. Maksujen osalta koulu tulee vastaan niin, että jos koulussa on samasta perheestä useampi kuin yksi, he saavat sisarusalennuksen. Myös vapaaoppilaspaikkoja käytetään mahdollistamaan varattomien, lahjakkaiden lasten ja nuorten opiskelu.
Vaikka nyt jo eletään sotien jälkeistä jälleenrakennuksen aikaa, kukkaron nyörit on pidettävä tiukasti kiinni turhilta menoilta. Meidän perheessämme tulipalo tuntuu vielä pitkään talouden niukkuudessa. Isä tekee pitkää päivää metsä- ja rakennustöissä ja äidin vastuulle jää Pyyppölän asukkaiden hyvinvointi – sekä ihmisten että eläinten.
”Nyt tämä tyttö lähtee lännen maille”, on tuttu lausahdus, kun äiti vetää päälleen työtakin ja suuntaa karjapihalle ja navettaan. Työtakin äiti on saanut omalta äidiltään – Helsingin kaupungin vesijohtolaitoksen työsuhde-etu.
Markat ja pennit on laskettava tarkkaan. Joka ilta on varmistettava, että meidän kahden oppikoululaisen matkarahat ovat koossa. Jos ei, käännytään Arvo- tai Aulis-sedän puoleen ja vipataan puuttuvat kolikot.
Suku on paras!
Lukion aikana luokkakoot pienevät. Oppilaita kullakin luokalla noin 20. Lukioluokkia on kuitenkin kolme. A-luokalla edelleen pitkän saksan lukijat, B-luokalla ne, joiden opintojen painopiste on matematiikassa (ns. pitkän matematiikan lukijat) ja C-luokka, jossa opintojen painotus on kielissä.
Lukiossakin opiskelemme tiukasti opettajien johdolla, aina ns. lähiopetuksessa, kaikille samoilla lukujärjestyksillä ja kurssimuotoisesta lukiosta autuaan tietämättöminä.
Ihailen opettajia ja haluan itsekin päästä siihen työhön.
Ensimmäinen opettajani, Elbe Moitus, Arolan kansakoulun alaluokkien (1-2) opettaja, antaa mallin pidättyvästä, lämminhenkisestä oppaasta, joka ymmärtää ja rohkaisee. Ja jonka laulun vibraatto ei unohdu koskaan.
Oppikoulussa saan luokanvalvojaksi matematiikan opettajan Ilta Kokkkosen eli ”Keussun”, joka on luokanvalvojani koko oppikouluajan. Lakkiaisjuhlassa keväällä 1965 hän painaa valkolakin päähäni ja onnittelee "Niin se pieni ponnisti", kun sain stipendin parhaiten loppusuoralla arvosanoja nostaneena. Toisen luokan ruotsin opettajani sen jo tiesi: "Asta, hon är en sån där sista minutens flicka".
Luonnontiedon opettaja Päivänsalo eli ”Päikki” asuu Kellokoskella. Hän on ostanut itselleen kahden istuttavan moottorikulkuneuvon ja huristelee kouluun Messerschimittillään. Joskus sadepäivänä ottaa kyytiin pysäkillä värjöttelevän oppilaan.
Kouluvuosien mittaan kasvan lapsesta nuoreksi aikuiseksi. Teen ensimmäiset ulkomaanmatkani, kohtaan ensirakkauteni ja availen ovia uusiin maailmoihin
Sickla Strand, Nacka, Sverige
"EN PÄIVÄÄKÄÄN VAIHTAISI POIS”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti