Terveiset 40 vuoden takaa

Elämme maailmassa, jossa harvat hallitsevat ja alistavat heikompiaan. Epätoivo vallitsee sielläkin, missä ei käydä aseellisia sotia.

Jotta pystyy hoitamaan edes oman mielensä terveyttä, on yritettävä kaivaa muistin solukoista asioita, joista saa toivoa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, sitä yhteisöllisyyttä, jota poliitikot puheissaan viljelevät, vaikka poliittiset päätökset ruokkivat vastakkainasettelua.

Eri perustein pyrimme ryhmittelemään ja ”tuomitsemaan” itsemme kannalta ei-toivottuja ryhmiä.  

Maailmanpolitiikan osalta en suurin surminkaan voi puolustella enkä hyväksyä Israelin politiikkaa Lähi-Idässä. 

Silti yksi parhaista muistojen aarrearkun löydöistä liittyy Israeliin/israelilaisiin. 

40 vuotta sitten israelilaiset ystäväni Sheila ja Yehuda olivat muuttamassa pois Suomesta ja nyt kotini kaappeja siivotessani löysin aarteen: heidän tuolloin kirjoittamansa tervehdyksen. Se on kulkenut mukanani muutosta toiseen ja nyt muistutti tästä tärkeästä asiasta – uskollisesta ystävyydestä ruohonjuuritasolla.

Rekisteröity tavaramerkkini on.

IHMISELTÄ IHMISELLE, IHMISIKSI!®

Alkuperäinen Sheilan käsialalla

  

                                                      Bloggaajan aukikirjoittama

 

Aavan meren tuolla puolen ...

 Merellisiä muistoja

Entinen mieheni lähetti vanhan valokuvan, kesältä 1986. Muistot lähtivät lentoon.

Poikamme oli päässyt ylioppilaaksi ja suuntasi kohti ”omaa elämää” lähtemällä matkalle korkeakoulun pääsykokeiden tuloksia odotellessan. Myös lähes vuoden perheessämme vaihto-oppilaana ollut kanadalaispoika oli palannut kotiinsa Saskatchewaniin.

Jotain ”uutta ja ihmeellistä” halusimme mekin.   Niinpä aloimme suunnitella aikaisemminkin keskusteluissa välähtänyttä venelomaa kohti Suomenlahtea ja Helsinkiä.  Reitti kulki Saimaan kanavan kautta, joten yksi keskeisistä asioista oli viisumien haku, kulkeehan  kanava Nuijamaan jälkeen Venäjän/silloisen Neuvostoliiton puolella.  Haimme ja saimme viisumit kahden viikon oleskeluun ja se määritti viimeisen paluupäivän.

Kanavalla ja Suomenlahdella matkan tekemiseen tarvittiin ”kansainvälisen huviveneenkuljettajan” lupakirja. Kun olin jo aiemmin suorittanut rannikkolaivurin tutkinnon ja saanut lupakirjan, edellä mainitun luvan saaminen onnistui ongelmitta. Olin 13-metrisen moottoriveneemme Blueberryn ”kapteeni” tämän retken ajan.

Sulutukset ja passien/viisumien tarkistukset kanavalla onnistuivat hyvin sekä Suomen että Neuvostoliiton puolella ja pian olimme jo Viipurinlahden suulla. Alukseemme nousi luotsi, joka ohjasi meidät ulos Viipurinlahdelta. Kansanvälisille vesille tultuamme hän poistui veneestämme Suomenlahden aaltojen suuntaan viittilöiden ja nyt olimme omillamme.  Avomerelle, kansainvälisille vesille,  tultuamme vetten päällä puhalsi eteläinen tuuli noin 15 sekuntimetrin nopeudella. Pyöreäperäinen vene keikkui iloisesti, ”kuin lasku laineilla”,  vaikka sen matkustajat olivat enemmänkin huolissaan kuin iloisia. Työnjako oli selvä:  kapteenina hoidin navigoinnin ja mieheni ”perämiehenä” ohjasi venettä määrittämääni suuntaan. Kun silmät eivät tavoittaneet enää maata ja laineet löivät niin korkeina, että vettä pärskähti veneeseen sisäänkin, alkoi usko omaan osaamiseen ja selviytymiseen jo järkkyä – puhumattakaan siitä, että vatsa osoitti merisairauden merkkejä. Oli tärkeää pysyä kansainvälisille vesillä. Kauempana, miltei horisontissa, näkyi suuria, harmaita naapurimaan merivartioston laivoja. Suunta piti saada pysymään oikeissa lukemissa.

Kun viimein Suomen siniristilippu ilmestyi kiikareiden linsseihin Santion merivartioaseman salossa, oli ilo ja onni melkoinen. Harvoin on Suomen lippu tuntunut yhtä hienolta ja rakkaalta kuin tuolloin. Passien tarkistus ja pieni levähdys tukevalla maalla ja sitten taas eteenpäin. Nyt oltiin Suomen aluevesillä ja rantautumispaikkojen eli hienojen luonnonsamatien etsintä oli mielenkiintoista.

Itäisen Suomenlahden rannoilla poikkesimme Kotkaan ja Porvooseen. Sen verran suunniteltua hitaammin etenimme, että päätimme jättää Helsingin väliin ja uusi määränpäämme oli sukulaisten mökki Sipoon Östersundomissa.  Siellä vietimme pari päivää sukua ja tuttuja tavaten. Aurinkoakin riitti ja kalastamaan pääsivät halukkaat.

Paluumatkalle lähdimme kolme päivää ennen viisumien voimassaolon umpeutumista. 

Olimme hyvissä ajoin Kotkassa ja jäimme sinne jatkaaksemme matkaa seuraavana aamuna.  Kova sade sai toisiin aatoksiin. Päätimme jäädä odottamaan. Yleisradion merisää antoi itäiselle Suomenlahdelle ”kovan tuulen varoituksen”.  

”Huomenna on varmaan parempi”, sanoi perämies.

”Ja huomenna on pakko lähteä. Viisumit menee umpeen”, muistutti kapteeni.

Kun seuraava huomen koitti, leijui meren yllä sankka sumu. Pakko oli kuitenkin lähteä matkaan. Merikortin, tutkan ja kaikuluotaimen avulla ajoimme hiljaa ulos avomerelle. Onneksi muita aluksia ei juurikaan näkynyt/kuulunut, jos kohta jostain kauempaa kuului sumutorven varoittavaa ääntä.  Päivän mittaan sumu nousi ja hälveni ja matkaamisen ilo palasi. Ehdimme Neuvostoliiton rajatarkastukseen viisumien voimassaolon aikana ja pian jo ajelimme turvallisesti Suomen vesillä.

Mälkiän sululla (pudotuskorkeus yli 12 metriä) Lappeenrannassa saimme sulutuskavereiksi miehistön, joka oli tulossa Ruotsista. Olivat käyneet hakemassa sieltä ostamansa purjealuksen.

”Ahaa, itse kapteeni siinä”, huikkasivat pojjaat minulle.

”Kyl kyl”, vastasin nauraen.

Tutuilla Saimaan vesillä tuntui lomailu ihanalta. 

Vaikka ”borta bar, men hemma bäst” tuli mieleen, en kyllä tästäkään reissusta mitään jättäisi pois. 

KAIKKI PAITSI PURJEHDUS ON TURHAA?

  

                      

 

 

 

Porvoo ohoi

 Satoa Porvoon retkeltä

Kävin eilen Porvoossa runsaan kymmen vuoden takaisia kollegoita tapaamassa. Valioryhmän jäsenyyden sain taannoin 80-vuotislahjanani. Kiitos "alumnit"! Tapaaminen oli energisoiva ja koko päivä koukeroineen vallan mainio.  

Julkisen liikenteen käyttäjän juna-bussi-juna-matkareitti oli Haarajoki-Pasila-Porvoo-Helsinki (Kamppi)-Haarajoki.  

Aamusella  Porvoon bussia Pasilan aseman kupeessa odotellessani avasin keskustelun pysäkillä omaa kyytiään odottavan rouvan kanssa …. 

Kävi ilmi, että olimme kulkeneet useita samoja polkuja. Asuneet Oulunkylässä naapuritaloissa jne. Kaiken kruunasi Järvenpään yhteiskoulu, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1957. Tuttuja opettajia luettelimme sujuvasti: Keussu, Lenkku, Simppu jne.  No niin, siitäpä tuli mieleen lapsuuteni naapurin poika, joka oli Järvenpäässä oppikoulussa samoihin aikoihin kuin nyt tapaamani rouva. Ja kas, Tapsahan olikin ollut tuon rouvan luokkakaveri. 

 Lämpimät terveiset koulukaverille lähtivät mukaani.  Ne on jo toimitettu perille….

Päivä oli kokoaikaisen työntekijän normaalipäivän mittainen klo 8.15-16.30 ja jokaisen minuutin ja sekuntin arvoinen.

Voi miten ihmeellisiä  ja ihania ovatkaan maailma ja elämä!

 

MIELIPAIKKA JA -PUUHA

Matkaamme 1960-luvulle

Talvinen päivä Jyvälänkulmalla tammikuun loppupuolella on aurinkoinen ja valon lisääntymisen maailmassa huomaa.
Isä muistuttaa oman lapsuutensa totuudesta: ”Tapaninpäivänä päivä on jo kukonaskelta pitempi ja Loppiaisena hullukin huomaa.” 

Pakkaspäivänä, varsinkin sunnuntaina, on hyvä istua tuvan keinutuolissa, siinä isän vaatekomeron edessä.  Koti on uusi, rakennettu tulipalon jälkeen. Vuosien puurtamisen ja säästämisen jälkeen on kakki huoneet saatu käyttöön ja meillä on isonsiskon kanssa oma huone. Ulla viihtyy siellä.

Minä istun kaikkein mieluiten tässä keinutuolissa. ja luen.

Joulu 1960 painuu mieleen pikkusiskon jouluelämyksen ansiosta. Hän on jäsentänyt ympäristöä ja huomannut, että sellainen olento kuin joulupukki ilmestyy ihmisten elämään vain kerran vuodessa. Ja sitä saa jännittää – ehkä jopa vähän pelätä.  Hänen odotuksensa seuraaminen nostattaa joulujännityksen omaankin mieleeni.  

Olen 14-vuotias. Siis jo iso tyttö. Tähän jouluun liittyy myös se suurenmoinen seikka, että saan joululahjaksi Ihan ensimmäisen ikioman kirjani. Sen nimi on ”Anita mustalaistyttö”. Kannessa tummahiuksinen tyttö näyttää tanssivan romanien leirinuotiolla. 

Lukiessani samaistun voimakkaasti Anitaan ja levoton mieli etsii vastausta kysymykseen, olenko ehkä  jonkun kieseissään jonomuodostelmassa kylänraittimme läpi ajavan perheen meille unohdettu vaihdokas.  Järjellä ajatellen tiedän, että se on murrosikää lähestyvän nuoren itsensä etsintää.  Niin vahvan vaikutuksen teos tekee, että runsaat 60 vuotta myöhemmin annan kirjan lahjaksi kummitytölleni, kaimalleni Pikku-Astalle.

Samana jouluna isosisko saa jo vähän vanhemmasta naisesta kertovan kirjan ”Majken Stolt". Majkenin tarinaa lukiessa mieli matkaa vuosia eteenpäin. Majken on mennyt nuorena naimisiin ja hänen elämänsä nousut ja laskut, kriisit ja onnen hetket lähettävät heijastuksia tulevasta omasta elämästäni – sitten joskus.

Finlandia antikvariaatin aarteista löydän nämä helmet. Nyt ne ovat taas hyllyssäni.

Jotkut termit ja sanat ovat muuttuneet, jotkut julistettu pannaan, mutta tarinat elävät. Nyt luen ne uudelleen.

Miten monta hyvää kirjaa olenkaan siinä keittiön keinutuolissa lukenut, suorastaan uppoutunut, mitään muuta näkemättä ja kuulematta.

Muistoon liittyy: ”Asta, herätys! Kuule nyt. Ruoka on valmista. Laita lautaset pöytään!” 

PERTTI ILMARI SALONEN IN MEMORIAM

ja vähän muutakin….
 
Pertti syntyy Helsingissä toukokuussa 1941. Sodan jaloissa.  Pertin isä on Paavo Ilmari Salonen,  isämme Ekun isoveli eli Pertin kanssa ollaan serkuksia.  Paavo on parisen vuotta Ekua vanhempi ja veljekset ovat toisilleen hyvin läheiset.   Paavo joutuu vastentahtoisesti sotaan, jossa kaatuu lokakuussa 1941. Pertti ei saa tutustua isäänsä eikä muista häntä muuten kuin sukulaisten kertomien tarinoiden ja valokuvien verran.

Kun Paavo kaatuu, hänen leskensä ja Pertti jäävät tiiviisti Salosen suvun huomaan. Tärkeänä osana sukua. Vaikka äiti-Vieno myöhemmin solmii uuden avioliiton (Kotilainen) ja Pertti saa pikkusiskon, yhteys Salosiin pysyy vireänä, jopa Pohjanlahden yli.

Pertti-serkkuun liittyy muistoissani paljon lämpöä, hitunen mystiikkaa ja ennen muuta iloa ja naurua.

Suurin osa lapsuusajan muistoista sijoittuu kesään, jolloin Salosen-Kotilaisen perhe kävi sukuloimassa Kellokoskella. 

On keskikesä ja marjapensaat ovat lopettaneet kukintansa, marjatertut ovat alkaneet muotoutua, mutta suurin osa marjoista on raakoja. Äiti on varoittanut raakojen marjojen riipimisestä ja syömisestä. Pujahdamme Pertin kanssa salaa punaisten viinimarjapensaiden taakse ja keräämme pari kourallista puolikypsiä marjoja. Heitän omani suuhun, mutta samassa tunnen leukaperissä happaman ja syljen rikkipurrut marjat pensaan juurelle. Pertti katsoo ilmettäni ja hymähtää. 
”Äitis tais olla oikeessa. Mennään pois”, hän sanoo, ottaa minua kädestä kiinni ja ohjaa turvallisille vesille.Tuokio on lyhyt ja samalla se painuu lapsenmielen sopukoihin ikiajoiksi.  Olen kuusivuotias.

Seuraavana kesänä, kesällä 1957, Kotilaisen perhe on muuttamassa Ruotsiin. Pertin isäpuoli on saanut Atlas Copcolta hyvän työpaikan. Kesän mittaan perhe tekee jäähyväiskierroksia Salosen perheissä. Tunnelma on samalla kertaa haikea ja toiveikas.

Pyyppölässä laulamme täysin palkein:

Kotiseutuni oi, sulle hiljainen laulu soi.

Kunnaitas, laaksojas unohtaa en voi.

Luonas juureni on, siellä ystävä verraton.

Myös sydän ainiaan se on siellä vaan.

Vaikka käyn kauas pois ennättäyn,

aatoksin riennän taas takaisin

 
Kaikki tiedämme, että seuraavaan tapaamiseen on pitkä aika ja kyyneleet virtaavat pitkin poskia. Silti muistan ihailla Pertin pikkusiskon, Helenan, kaunista merimiesmekkoa. Pertti on pitkä pojanhujoppi, joka ei häpeä laulaa kanssamme tuota jäähyväislaulua.

Vierailun päätteeksi isä kuljettaa lähdössä olevan perheen hevoskyydillä häkkirattailla linja-autolle. joka vie heidät kohti uusia seikkailuja. Meidän perheemme jää portille vilkuttamaan.
 
Jälleennäkemiset jatkuvat joka kesä, kun Kotilaisen perhe tulee Suomeen kesän viettoon. 
 
Mieleenpainuvaa Pertissä on rauhallisuus. Ja lempeät silmät. Pertti jaksaa kuunnella muiden juttuja ja osaa antaa tilaa ja huomiotaan muille,  myös lapsille, kuten pienelle Auli-serkulleen, pikkusiskolleni, joka on syntynyt sinä keväänä, kun Pertin kotiväki päättää muuttaa Ruotsiin.

 
  
Kesällä 1962 teemme isosiskoni Ullan kanssa ensivierailun Ruotsiin, Nackaan.  Se on ikimuistoinen reissu, ensin junalla Turkuun ja siitä Bore III:lla Tukholmaan. Pertti ja Helena ovat vastassa satamassa ja muutaman päivän saamme viettää heidän kanssaan. Pertti neuvoo, että  katujen ylityksissä saa kuulemma kävellä punaisia päin, jos ei autoja tai muuta moottoriliikennettä näy. Hän vie meidät Suomi-seuran tansseihin, maanalaiseen ja Katarina-hissiin.   Näemme kuninkaanlinnan ja Slussenin, jonka suomalaiset sissit siellä hyvin tunnetaan.  Pertti on rauhallinen ja kärsivällinen opas, jonka perässä me maalaistytöt kuljemme hyvässä turvassa. 

 

 
Kesällä 1967 olen mieheni kanssa automatkalla Ruotsissa. Matkaamme lautalla Tukholmaan ja sieltä ylös kohti Haaparantaa. Poikkeamme Sickla Strandissa, saamme lämpimän vastaanoton ja iloinen tapaaminen päättyy halauksiin ja kaiken hyvän toivotuksiin.

Seuraavan kerran tapaan Pertin syksyllä 1992, jolloin olen poikani kanssa Tukholman messuilla Oy Athene Couture Ltd:n mallistoa esittelemässä.  Pertti hakee meidät  kotiinsa ja tapaan ensimmäisen (ainoan) kerran  hänen vaimonsa.  Ilta on lämmin ja rauhallinen ja siitä jää hyvä mieli.  

Kodissa näemme paljon Pertin kädenjälkiä. Hän on hyvin luomisvoimainen taiteilija ja osaava puun käsittelijä.   Pertti on omin käsin rakentanut ammattimuusikoksi päätyneelle tyttärelleen viulun ja rakentanut, veistänyt ja muovannut mittaamattoman määrän leluja ja kodin käyttöesineitä.  Hänen herkkyytensä näkyy Eku-sedälle syntymäpäiväksi maalatussa  kortissa. 

Tämä tapaamisemme Tyresössä  jää viimeiseksi.  

Kuulen uutisia ja pysyn kartalla Pertin siskon Helenan kautta. Me tapaamme muutamia kertoja Tukholmassa siellä käydessäni. 

Alkukesästä 2025 saamme suru-uutisen: Pertti on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Muistoissa hän elää ja hänen levollisen lempeytensä  muisto rauhoittaa.

R.I.P. ja ikuinen muisto, rakas serkku!

OPPIVUODET

Elämä soljuu melko lailla kotipiirissä. Arolan kouluun on matkaa pari kilometriä.  Koulumatka taittuu syksyisin ja keväisin polkupyörällä ja talvella matka lyhenee, kun latu vien hankien yli suoraan kotiportilta koulun mäen alle.

Latu kulkee vain yhden tien yli, Tuomiston tien. Tielle on aurattu kapea uoma ja lumi on penkereinä molemmin puolin. Penger on niin jyrkkä, että joskus on ihan pakko irrottaa sukset, on laskeuduttava tien pohjalle ja sitten kiivettävä toiselta puolelta ylös hangelle. Monojen pohjiin on poltettu naulalla reijät, että siteet pysyvät kiinni ja hiihto sujuu suksien irtoamatta. Kannattaa kävellä kantapäillä, ettei reikiin mene lunta. 

Sitten  joku nerokas insinööri keksii tavan, jolla tieltä aurattava lumi voidaan heittää pitkälle tien varren pelloille, uomaa ei enää synny ja hiihtäminen teiden yli sujuu kuin tanssi.  Lumilinko. Niin tätä uutta konetta nimitetään. Pikkusiskon mukaan se on ”lumilintu”.

Pian kotikylän koulutiet ja ladut jäävät taakse ja kulku suuntaa kohti Järvenpäätä. Neljän kansakouluvuoden jälkeen on aika pyrkiä oppikouluun – siis jos opiskelu tuntuu sujuvan ja perheessä koulunkäyntiä pidetään tärkeänä. Siirtyminen ei ole itsestään selvää, vaan hakijoille järjestetään sisäänpääsykokeet. 

Järvenpäähän   on meiltä matkaa kymmenisen kilometriä. Kaksi ja puoli ensin linja-autolle ja sitten siitä varttitunnin köröttely Järvenpään kauppalan keskustaan, siihen Mäkisen Pukimon eteen. Loppumatka kävellään reippaasti. 

Linja-auto lähtee Kellokosken Perhelän edestä puoli kahdeksalta. Jäämme kyydistä noin varttia vailla kahdeksan ja koulu alkaa kahdeksalta. 

Me-muoto kuvastaa sitä, etten ollut koulumatkoilla yksin. Isosisko on aloittanut oppikoulun vuotta aikaisemmin ja minä pääsen mukavasti siinä peesissä.
Luokkakavereita on paljon, olemmehan suurten ikäluokkien jäseniä. 

Rinnakkaisluokkia on kolme: A-luokka, jonka oppilaat ovat valinneet pitkäksi kieleksi saksan; B-luokka, jonka oppilaiden enemmistö tulee kauppalan ulkopuolelta ja aikovat lukea englantia ja C-luokka, johon on nimetty pääasiassa järvenpääläiset englannin kielen valinneet.  Meitä B-luokkalaisia on pitkälti yli neljäkymmentä.

Järvenpään Yhteiskoulu on ns. yksityinen oppikoulu, jossa oppilaiden vanhemmat maksavat sekä lukukausimaksut että yhden aterian per koulupäivä.   Maksujen osalta koulu tulee vastaan niin, että jos koulussa on samasta  perheestä  useampi kuin yksi, he saavat sisarusalennuksen. Myös vapaaoppilaspaikkoja käytetään mahdollistamaan varattomien, lahjakkaiden lasten ja nuorten opiskelu.

Vaikka nyt jo eletään sotien jälkeistä jälleenrakennuksen aikaa, kukkaron nyörit  on pidettävä tiukasti kiinni turhilta menoilta. Meidän perheessämme tulipalo tuntuu vielä pitkään talouden niukkuudessa. Isä tekee pitkää päivää metsä- ja rakennustöissä ja äidin vastuulle jää Pyyppölän asukkaiden hyvinvointi – sekä ihmisten että eläinten.

”Nyt tämä tyttö lähtee lännen maille”, on tuttu lausahdus, kun äiti vetää päälleen työtakin ja suuntaa karjapihalle ja navettaan. Työtakin äiti on saanut omalta äidiltään – Helsingin kaupungin vesijohtolaitoksen työsuhde-etu. 

Markat ja pennit on laskettava tarkkaan. Joka ilta on varmistettava, että meidän kahden oppikoululaisen matkarahat ovat koossa. Jos ei, käännytään Arvo- tai Aulis-sedän puoleen ja vipataan puuttuvat kolikot.  

Suku on paras!

Oppikoulussa on kaksi vaihetta. Luokat yhdestä viiteen muodostavat ”keskikoulun”. Viisikymmentäluvulla ja kuusikymmenluvun alussa useimmat jättävät opinahjon keskikoulun jälkeen ja suuntaavat ammattioppiin tai töihin. 

Lukion aikana luokkakoot pienevät. Oppilaita kullakin luokalla noin 20. Lukioluokkia on kuitenkin kolme. A-luokalla edelleen pitkän saksan lukijat,  B-luokalla ne, joiden opintojen painopiste on matematiikassa (ns. pitkän matematiikan lukijat)  ja C-luokka, jossa opintojen painotus on kielissä. 

Lukiossakin opiskelemme tiukasti opettajien johdolla, aina ns.  lähiopetuksessa, kaikille samoilla lukujärjestyksillä ja kurssimuotoisesta lukiosta autuaan tietämättöminä.

Ihailen opettajia ja haluan itsekin päästä siihen työhön. 

Ensimmäinen opettajani, Elbe Moitus, Arolan kansakoulun alaluokkien (1-2) opettaja, antaa mallin pidättyvästä, lämminhenkisestä oppaasta, joka ymmärtää ja rohkaisee. Ja jonka laulun vibraatto ei unohdu koskaan.

Kerttu Salmi, Arolan yläluokkien (3-6), Ihminen isolla kirjaimella. Vietämme joka vuosi kevään korvalla Kertun päiviä, kaikki luokat yhdessä ja Kerttu tarjoaa ”palaneita pipareita.”, hänen tavaramerkkinsä. Laulamme ”Mä Kerttusen näin, mä Kerttusen näin…”.  Hänen elämänmakuiset menetelmänsä takasivat kertotaulujen hallinnan - numerolappuja kahdessa vakassa, opettaja nosti yhden kummastakin ja ne luvut piti kertoa. Kilpailtiin, tietty! 

Oppikoulussa saan luokanvalvojaksi matematiikan opettajan Ilta Kokkkosen eli ”Keussun”, joka on luokanvalvojani koko oppikouluajan. Lakkiaisjuhlassa keväällä 1965 hän painaa valkolakin päähäni ja onnittelee "Niin se pieni ponnisti", kun sain stipendin parhaiten loppusuoralla arvosanoja nostaneena.  Toisen luokan ruotsin opettajani sen jo tiesi: "Asta, hon är en sån där sista minutens flicka".

Luonnontiedon opettaja Päivänsalo eli ”Päikki” asuu Kellokoskella. Hän on ostanut itselleen kahden istuttavan moottorikulkuneuvon ja  huristelee kouluun Messerschimittillään. Joskus sadepäivänä ottaa kyytiin pysäkillä värjöttelevän oppilaan.

Kouluvuosien mittaan kasvan lapsesta nuoreksi aikuiseksi. Teen ensimmäiset ulkomaanmatkani, kohtaan ensirakkauteni ja availen ovia uusiin maailmoihin

Sickla Strand, Nacka, Sverige

"EN PÄIVÄÄKÄÄN VAIHTAISI POIS”

MONENLAISTA UUTTA

Neljässä aikaisemmassa jutussani kuvaamani Pyyppölän päärakennus palaa maan tasalle erään sunnuntain pakkasaamuna helmikuun alussa vuonna 1957. 

Tapahtuu Raijan päivän aikaan - äidin nimipäivän - äidin joka odottaa aika viimeisillään perheemme iltatähteä, Aulia.  Talosta jää jäljelle vain ”pimeä” kellari eli maan pinnan alle rakennettu betonibunkkeri ja paloja kivijalasta siellä täällä.

Paloautot eksyvät matkalla ja saapuvat avuksi sammutustyöhön, kun kaikki puurakenteet ovat jo hiilikasoja.  

Mutta elämässä kuljetaan eteenpäin – vaikka vastatuuleen.

Pianpa naapuriapu auttaa perheemme eteenpäin. Ensimmäinen tulipalon jälkeinen yö vietetään naapurissa ja samaan aikaan kirvesmiehet muuttavat nopeasti pihasaunan asuinrakennukseksi. Saunan vesipadan kohdalle etsitään puuhella, saunan pukeutumistilan eli käytävän ja saunakammarin väliseen seinään puhkaistaan oviaukko. Näin on perheellämme kotina keittiö ja kammari.  Mutta kyllä sopu sijaa antaa. 

Isosisko aloittaa syksyllä 1957 oppikoulun Järvenpäässä ja me kaksi muuta käymme Arolan ”korkeakoulua”, jossa isämmekin on aikanaan oppejaan saanut.

Ja sitten huhtikuussa syntyy pikkusisko. Me kolme isompaa olemme tohkeissamme ja haluamme osallistua tulokkaan hoitoon mahdollisimman paljon. Timo-veljen kanssa kilpailemme siitä, kumman vuoro kulloinkin on siskoa hoitaa. Innosta kertoo ennen muuta into saada  pestä hänen kakkavaippansa. 

 
”Mun vuoro pestä Aulin vaipat”, huutaa Timo jo naapurin tienkäänteessä tullessaan kotiin koulusta.

Koko kesän ja syksyn kierrämme saunomassa naapureissa ja sukulaisissa. Maataloustyöt hoidetaan normaalisti. Sokerijuurikasta, perunoita, nauriita ja tietenkin heinää ja viljoja.

Elämä soljuu uomassaan ja kesän aikana perheelle rakennetaan uutta kotia vanhan paikalle. Leka heiluu, kun palaneen talon sortunut kivijalka poistetaan. Betonibunkkeri jää.  Sen tuleva rooli on toimia keskuslämmityksen pannuhuoneena. Äidin luovuus pääsee oikeuksiinsa, kun hän yhdessä paikallisen agrologin kanssa suunnittelee uuden talomme kokonaisuuden. Äiti ideoi ja agrologi siirtää ajatukset rakennuspiirustuksiin. 

Paljon tehdään talkoilla ja kylässämme ei liene torppaa, jonka asukkaat eivät osallistuisi auttamisprojekteihin. Kukin tavallaan.  Syksyn pimetessä kunnan rakennusmestari lupien päättäjä, antaa meille luvan muuttaa uuteen kotiimme. 

Suunnitellusta talosta on asumiskunnossa noin puolet: tupakeittiö ja yksi makuuhuone. Tämä osa on jo liitetty keskuslämmitykseen, iso olohuone ja toinen makuuhuone ovat ilman lämmitystä. Se toinen makuuhuone on jo nyt nimetty ”tyttöjenhuoneeksi” . Sinne asetumme Ullan kanssa, kunhan talo saadaan valmiiksi. 

Isä on hevosen kanssa metsätöissä jossain Kuninkaanmäen suunnalla. Tämä on tuttu kuvio. Isä on kesällä kodin lähellä rakennustöissä ja talvella hän ja lähellä asuvat veljet, Arvo ja Aulis,  suuntaavat metsätöihin kauemmas.

Eräänä talvena isä on taas  talven tultua mennyt veljiensä kanssa metsätöihin  - nyt Porkkalaan. Hän käy kotona vain suurina pyhinä. Kerran hän tuo tullessaan Aulille lahjaksi nuken. Se on iso  räsynukke, jolle Auli antaa nimeksi ”Porkkalan Irmakki”, pikkusiskon rakkain hoidettava, jota hän työntää ylpeänä punaisissa nukenvaunuissa.

Ja me isot siskot ja veikka hykertelemme onnesta. 

Äiti on jouluihminen ja saa meidät lapsetkin aina innostumaan salaisuuksista ja tehtävistä, jotka liittyvät joulun läheisyyteen. 
Salaisuuksien varjelemiseksi, tarvitaan yksityisyyttä. Tupa jaetaan kahteen osaan kiinnittämällä naru huoneen nurkasta nurkkaan ja narulle ripustetaan kaksi vilttiä. Äidin ”joulupukin paja” on toisella puolella ja meidän lasten toisella. 

Joskus pukin muori ei ehdi saamaan omin käsin ommeltuja lahjoja valmiiksi. Pukki tuo ne puolivalmiina ja mukana on kirje, jossa muori valittelee ajan kesken loppumista ja pyytää, että äiti tekee ne valmiiksi.

Ja äitihän hoitaa homman!

Jos joku isompi – yleensä poika -  yrittää väittää, että joulupukkia ei olisi olemassa, hän saa huutia.
”Tässä talossa jouluna aikuisetkin uskoo pukkiin”, sanoo äiti tomerasti.

Eikä siihen ole vastaan sanomista!
 
 
 

Vuonna 1957 rakennettu päärakennus, punainen rmökki tien vieressä on sauna-kotimme! Navetan päähän rakensi Timo perheelleen kodin myöhemmin....