ja vähän muutakin….
Pertti syntyy Helsingissä toukokuussa 1941. Sodan jaloissa. Pertin isä on Paavo Ilmari Salonen, isämme Ekun isoveli eli Pertin kanssa ollaan serkuksia. Paavo on parisen vuotta Ekua vanhempi ja veljekset ovat toisilleen hyvin läheiset. Paavo joutuu vastentahtoisesti sotaan, jossa kaatuu lokakuussa 1941. Pertti ei saa tutustua isäänsä eikä muista häntä muuten kuin sukulaisten kertomien tarinoiden ja valokuvien verran.
Kun Paavo kaatuu, hänen leskensä ja Pertti jäävät tiiviisti Salosen suvun huomaan. Tärkeänä osana sukua. Vaikka äiti-Vieno myöhemmin solmii uuden avioliiton (Kotilainen) ja Pertti saa pikkusiskon, yhteys Salosiin pysyy vireänä, jopa Pohjanlahden yli.
Pertti-serkkuun liittyy muistoissani paljon lämpöä, hitunen mystiikkaa ja ennen muuta iloa ja naurua.
Suurin osa lapsuusajan muistoista sijoittuu kesään, jolloin Salosen-Kotilaisen perhe kävi sukuloimassa Kellokoskella.
On keskikesä ja marjapensaat ovat lopettaneet kukintansa, marjatertut ovat alkaneet muotoutua, mutta suurin osa marjoista on raakoja. Äiti on varoittanut raakojen marjojen riipimisestä ja syömisestä. Pujahdamme Pertin kanssa salaa punaisten viinimarjapensaiden taakse ja keräämme pari kourallista puolikypsiä marjoja. Heitän omani suuhun, mutta samassa tunnen leukaperissä happaman ja syljen rikkipurrut marjat pensaan juurelle. Pertti katsoo ilmettäni ja hymähtää.
”Äitis tais olla oikeessa. Mennään pois”, hän sanoo, ottaa minua kädestä kiinni ja ohjaa turvallisille vesille.Tuokio on lyhyt ja samalla se painuu lapsenmielen sopukoihin ikiajoiksi. Olen kuusivuotias.
Seuraavana kesänä, kesällä 1957, Kotilaisen perhe on muuttamassa Ruotsiin. Pertin isäpuoli on saanut Atlas Copcolta hyvän työpaikan. Kesän mittaan perhe tekee jäähyväiskierroksia Salosen perheissä. Tunnelma on samalla kertaa haikea ja toiveikas.
Pyyppölässä laulamme täysin palkein:
Kotiseutuni oi, sulle hiljainen laulu soi.
Kunnaitas, laaksojas unohtaa en voi.
Luonas juureni on, siellä ystävä verraton.
Myös sydän ainiaan se on siellä vaan.
Vaikka käyn kauas pois ennättäyn,
aatoksin riennän taas takaisin
Kaikki tiedämme, että seuraavaan tapaamiseen on pitkä aika ja kyyneleet virtaavat pitkin poskia. Silti muistan ihailla Pertin pikkusiskon, Helenan, kaunista merimiesmekkoa. Pertti on pitkä pojanhujoppi, joka ei häpeä laulaa kanssamme tuota jäähyväislaulua.
Vierailun päätteeksi isä kuljettaa lähdössä olevan perheen hevoskyydillä häkkirattailla linja-autolle. joka vie heidät kohti uusia seikkailuja. Meidän perheemme jää portille vilkuttamaan.
Jälleennäkemiset jatkuvat joka kesä, kun Kotilaisen perhe tulee Suomeen kesän viettoon.
Mieleenpainuvaa Pertissä on rauhallisuus. Ja lempeät silmät. Pertti jaksaa kuunnella muiden juttuja ja osaa antaa tilaa ja huomiotaan muille, myös lapsille, kuten pienelle Auli-serkulleen, pikkusiskolleni, joka on syntynyt sinä keväänä, kun Pertin kotiväki päättää muuttaa Ruotsiin.
Kesällä 1962 teemme isosiskoni Ullan kanssa ensivierailun Ruotsiin, Nackaan. Se on ikimuistoinen reissu, ensin junalla Turkuun ja siitä Bore III:lla Tukholmaan. Pertti ja Helena ovat vastassa satamassa ja muutaman päivän saamme viettää heidän kanssaan. Pertti neuvoo, että katujen ylityksissä saa kuulemma kävellä punaisia päin, jos ei autoja tai muuta moottoriliikennettä näy. Hän vie meidät Suomi-seuran tansseihin, maanalaiseen ja Katarina-hissiin. Näemme kuninkaanlinnan ja Slussenin, jonka suomalaiset sissit siellä hyvin tunnetaan. Pertti on rauhallinen ja kärsivällinen opas, jonka perässä me maalaistytöt kuljemme hyvässä turvassa.
Seuraavan kerran tapaan Pertin syksyllä 1992, jolloin olen poikani kanssa Tukholman messuilla Oy Athene Couture Ltd:n mallistoa esittelemässä. Pertti hakee meidät kotiinsa ja tapaan ensimmäisen (ainoan) kerran hänen vaimonsa. Ilta on lämmin ja rauhallinen ja siitä jää hyvä mieli.
Kodissa näemme paljon Pertin kädenjälkiä. Hän on hyvin luomisvoimainen taiteilija ja osaava puun käsittelijä. Pertti on omin käsin rakentanut ammattimuusikoksi päätyneelle tyttärelleen viulun ja rakentanut, veistänyt ja muovannut mittaamattoman määrän leluja ja kodin käyttöesineitä. Hänen herkkyytensä näkyy Eku-sedälle syntymäpäiväksi maalatussa kortissa.
Kuulen uutisia ja pysyn kartalla Pertin siskon Helenan kautta. Me tapaamme muutamia kertoja Tukholmassa siellä käydessäni.
Alkukesästä 2025 saamme suru-uutisen: Pertti on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Muistoissa hän elää ja hänen levollisen lempeytensä muisto rauhoittaa.
R.I.P. ja ikuinen muisto, rakas serkku!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti