Merellisiä muistoja
Entinen mieheni lähetti vanhan valokuvan, kesältä 1986. Muistot lähtivät lentoon.
Poikamme oli päässyt ylioppilaaksi ja suuntasi kohti ”omaa elämää” lähtemällä matkalle korkeakoulun pääsykokeiden tuloksia odotellessan. Myös lähes vuoden perheessämme vaihto-oppilaana ollut kanadalaispoika oli palannut kotiinsa Saskatchewaniin.
Jotain ”uutta ja ihmeellistä” halusimme mekin. Niinpä aloimme suunnitella aikaisemminkin keskusteluissa välähtänyttä venelomaa kohti Suomenlahtea ja Helsinkiä. Reitti kulki Saimaan kanavan kautta, joten yksi keskeisistä asioista oli viisumien haku, kulkeehan kanava Nuijamaan jälkeen Venäjän/silloisen Neuvostoliiton puolella. Haimme ja saimme viisumit kahden viikon oleskeluun ja se määritti viimeisen paluupäivän.
Kanavalla ja Suomenlahdella matkan tekemiseen tarvittiin ”kansainvälisen huviveneenkuljettajan” lupakirja. Kun olin jo aiemmin suorittanut rannikkolaivurin tutkinnon ja saanut lupakirjan, edellä mainitun luvan saaminen onnistui ongelmitta. Olin 13-metrisen moottoriveneemme Blueberryn ”kapteeni” tämän retken ajan.
Sulutukset ja passien/viisumien tarkistukset kanavalla onnistuivat hyvin sekä Suomen että Neuvostoliiton puolella ja pian olimme jo Viipurinlahden suulla. Alukseemme nousi luotsi, joka ohjasi meidät ulos Viipurinlahdelta. Kansanvälisille vesille tultuamme hän poistui veneestämme Suomenlahden aaltojen suuntaan viittilöiden ja nyt olimme omillamme. Avomerelle, kansainvälisille vesille, tultuamme vetten päällä puhalsi eteläinen tuuli noin 15 sekuntimetrin nopeudella. Pyöreäperäinen vene keikkui iloisesti, ”kuin lasku laineilla”, vaikka sen matkustajat olivat enemmänkin huolissaan kuin iloisia. Työnjako oli selvä: kapteenina hoidin navigoinnin ja mieheni ”perämiehenä” ohjasi venettä määrittämääni suuntaan. Kun silmät eivät tavoittaneet enää maata ja laineet löivät niin korkeina, että vettä pärskähti veneeseen sisäänkin, alkoi usko omaan osaamiseen ja selviytymiseen jo järkkyä – puhumattakaan siitä, että vatsa osoitti merisairauden merkkejä. Oli tärkeää pysyä kansainvälisille vesillä. Kauempana, miltei horisontissa, näkyi suuria, harmaita naapurimaan merivartioston laivoja. Suunta piti saada pysymään oikeissa lukemissa.
Kun viimein Suomen siniristilippu ilmestyi kiikareiden linsseihin Santion merivartioaseman salossa, oli ilo ja onni melkoinen. Harvoin on Suomen lippu tuntunut yhtä hienolta ja rakkaalta kuin tuolloin. Passien tarkistus ja pieni levähdys tukevalla maalla ja sitten taas eteenpäin. Nyt oltiin Suomen aluevesillä ja rantautumispaikkojen eli hienojen luonnonsamatien etsintä oli mielenkiintoista.
Itäisen Suomenlahden rannoilla poikkesimme Kotkaan ja Porvooseen. Sen verran suunniteltua hitaammin etenimme, että päätimme jättää Helsingin väliin ja uusi määränpäämme oli sukulaisten mökki Sipoon Östersundomissa. Siellä vietimme pari päivää sukua ja tuttuja tavaten. Aurinkoakin riitti ja kalastamaan pääsivät halukkaat.
Paluumatkalle lähdimme kolme päivää ennen viisumien voimassaolon umpeutumista.
Olimme hyvissä ajoin Kotkassa ja jäimme sinne jatkaaksemme matkaa seuraavana aamuna. Kova sade sai toisiin aatoksiin. Päätimme jäädä odottamaan. Yleisradion merisää antoi itäiselle Suomenlahdelle ”kovan tuulen varoituksen”.
”Huomenna on varmaan parempi”, sanoi perämies.
”Ja huomenna on pakko lähteä. Viisumit menee umpeen”, muistutti kapteeni.
Kun seuraava huomen koitti, leijui meren yllä sankka sumu. Pakko oli kuitenkin lähteä matkaan. Merikortin, tutkan ja kaikuluotaimen avulla ajoimme hiljaa ulos avomerelle. Onneksi muita aluksia ei juurikaan näkynyt/kuulunut, jos kohta jostain kauempaa kuului sumutorven varoittavaa ääntä. Päivän mittaan sumu nousi ja hälveni ja matkaamisen ilo palasi. Ehdimme Neuvostoliiton rajatarkastukseen viisumien voimassaolon aikana ja pian jo ajelimme turvallisesti Suomen vesillä.
Mälkiän sululla (pudotuskorkeus yli 12 metriä) Lappeenrannassa saimme sulutuskavereiksi miehistön, joka oli tulossa Ruotsista. Olivat käyneet hakemassa sieltä ostamansa purjealuksen.
”Ahaa, itse kapteeni siinä”, huikkasivat pojjaat minulle.
”Kyl kyl”, vastasin nauraen.
Tutuilla Saimaan vesillä tuntui lomailu ihanalta.
Vaikka ”borta bar, men hemma bäst” tuli mieleen, en kyllä tästäkään reissusta mitään jättäisi pois.
KAIKKI PAITSI PURJEHDUS ON TURHAA?
