PERTTI ILMARI SALONEN IN MEMORIAM

ja vähän muutakin….
 
Pertti syntyy Helsingissä toukokuussa 1941. Sodan jaloissa.  Pertin isä on Paavo Ilmari Salonen,  isämme Ekun isoveli eli Pertin kanssa ollaan serkuksia.  Paavo on parisen vuotta Ekua vanhempi ja veljekset ovat toisilleen hyvin läheiset.   Paavo joutuu vastentahtoisesti sotaan, jossa kaatuu lokakuussa 1941. Pertti ei saa tutustua isäänsä eikä muista häntä muuten kuin sukulaisten kertomien tarinoiden ja valokuvien verran.

Kun Paavo kaatuu, hänen leskensä ja Pertti jäävät tiiviisti Salosen suvun huomaan. Tärkeänä osana sukua. Vaikka äiti-Vieno myöhemmin solmii uuden avioliiton (Kotilainen) ja Pertti saa pikkusiskon, yhteys Salosiin pysyy vireänä, jopa Pohjanlahden yli.

Pertti-serkkuun liittyy muistoissani paljon lämpöä, hitunen mystiikkaa ja ennen muuta iloa ja naurua.

Suurin osa lapsuusajan muistoista sijoittuu kesään, jolloin Salosen-Kotilaisen perhe kävi sukuloimassa Kellokoskella. 

On keskikesä ja marjapensaat ovat lopettaneet kukintansa, marjatertut ovat alkaneet muotoutua, mutta suurin osa marjoista on raakoja. Äiti on varoittanut raakojen marjojen riipimisestä ja syömisestä. Pujahdamme Pertin kanssa salaa punaisten viinimarjapensaiden taakse ja keräämme pari kourallista puolikypsiä marjoja. Heitän omani suuhun, mutta samassa tunnen leukaperissä happaman ja syljen rikkipurrut marjat pensaan juurelle. Pertti katsoo ilmettäni ja hymähtää. 
”Äitis tais olla oikeessa. Mennään pois”, hän sanoo, ottaa minua kädestä kiinni ja ohjaa turvallisille vesille.Tuokio on lyhyt ja samalla se painuu lapsenmielen sopukoihin ikiajoiksi.  Olen kuusivuotias.

Seuraavana kesänä, kesällä 1957, Kotilaisen perhe on muuttamassa Ruotsiin. Pertin isäpuoli on saanut Atlas Copcolta hyvän työpaikan. Kesän mittaan perhe tekee jäähyväiskierroksia Salosen perheissä. Tunnelma on samalla kertaa haikea ja toiveikas.

Pyyppölässä laulamme täysin palkein:

Kotiseutuni oi, sulle hiljainen laulu soi.

Kunnaitas, laaksojas unohtaa en voi.

Luonas juureni on, siellä ystävä verraton.

Myös sydän ainiaan se on siellä vaan.

Vaikka käyn kauas pois ennättäyn,

aatoksin riennän taas takaisin

 
Kaikki tiedämme, että seuraavaan tapaamiseen on pitkä aika ja kyyneleet virtaavat pitkin poskia. Silti muistan ihailla Pertin pikkusiskon, Helenan, kaunista merimiesmekkoa. Pertti on pitkä pojanhujoppi, joka ei häpeä laulaa kanssamme tuota jäähyväislaulua.

Vierailun päätteeksi isä kuljettaa lähdössä olevan perheen hevoskyydillä häkkirattailla linja-autolle. joka vie heidät kohti uusia seikkailuja. Meidän perheemme jää portille vilkuttamaan.
 
Jälleennäkemiset jatkuvat joka kesä, kun Kotilaisen perhe tulee Suomeen kesän viettoon. 
 
Mieleenpainuvaa Pertissä on rauhallisuus. Ja lempeät silmät. Pertti jaksaa kuunnella muiden juttuja ja osaa antaa tilaa ja huomiotaan muille,  myös lapsille, kuten pienelle Auli-serkulleen, pikkusiskolleni, joka on syntynyt sinä keväänä, kun Pertin kotiväki päättää muuttaa Ruotsiin.

 
  
Kesällä 1962 teemme isosiskoni Ullan kanssa ensivierailun Ruotsiin, Nackaan.  Se on ikimuistoinen reissu, ensin junalla Turkuun ja siitä Bore III:lla Tukholmaan. Pertti ja Helena ovat vastassa satamassa ja muutaman päivän saamme viettää heidän kanssaan. Pertti neuvoo, että  katujen ylityksissä saa kuulemma kävellä punaisia päin, jos ei autoja tai muuta moottoriliikennettä näy. Hän vie meidät Suomi-seuran tansseihin, maanalaiseen ja Katarina-hissiin.   Näemme kuninkaanlinnan ja Slussenin, jonka suomalaiset sissit siellä hyvin tunnetaan.  Pertti on rauhallinen ja kärsivällinen opas, jonka perässä me maalaistytöt kuljemme hyvässä turvassa. 

 

 
Kesällä 1967 olen mieheni kanssa automatkalla Ruotsissa. Matkaamme lautalla Tukholmaan ja sieltä ylös kohti Haaparantaa. Poikkeamme Sickla Strandissa, saamme lämpimän vastaanoton ja iloinen tapaaminen päättyy halauksiin ja kaiken hyvän toivotuksiin.

Seuraavan kerran tapaan Pertin syksyllä 1992, jolloin olen poikani kanssa Tukholman messuilla Oy Athene Couture Ltd:n mallistoa esittelemässä.  Pertti hakee meidät  kotiinsa ja tapaan ensimmäisen (ainoan) kerran  hänen vaimonsa.  Ilta on lämmin ja rauhallinen ja siitä jää hyvä mieli.  

Kodissa näemme paljon Pertin kädenjälkiä. Hän on hyvin luomisvoimainen taiteilija ja osaava puun käsittelijä.   Pertti on omin käsin rakentanut ammattimuusikoksi päätyneelle tyttärelleen viulun ja rakentanut, veistänyt ja muovannut mittaamattoman määrän leluja ja kodin käyttöesineitä.  Hänen herkkyytensä näkyy Eku-sedälle syntymäpäiväksi maalatussa  kortissa. 

Tämä tapaamisemme Tyresössä  jää viimeiseksi.  

Kuulen uutisia ja pysyn kartalla Pertin siskon Helenan kautta. Me tapaamme muutamia kertoja Tukholmassa siellä käydessäni. 

Alkukesästä 2025 saamme suru-uutisen: Pertti on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Muistoissa hän elää ja hänen levollisen lempeytensä  muisto rauhoittaa.

R.I.P. ja ikuinen muisto, rakas serkku!

OPPIVUODET

Elämä soljuu melko lailla kotipiirissä. Arolan kouluun on matkaa pari kilometriä.  Koulumatka taittuu syksyisin ja keväisin polkupyörällä ja talvella matka lyhenee, kun latu vien hankien yli suoraan kotiportilta koulun mäen alle.

Latu kulkee vain yhden tien yli, Tuomiston tien. Tielle on aurattu kapea uoma ja lumi on penkereinä molemmin puolin. Penger on niin jyrkkä, että joskus on ihan pakko irrottaa sukset, on laskeuduttava tien pohjalle ja sitten kiivettävä toiselta puolelta ylös hangelle. Monojen pohjiin on poltettu naulalla reijät, että siteet pysyvät kiinni ja hiihto sujuu suksien irtoamatta. Kannattaa kävellä kantapäillä, ettei reikiin mene lunta. 

Sitten  joku nerokas insinööri keksii tavan, jolla tieltä aurattava lumi voidaan heittää pitkälle tien varren pelloille, uomaa ei enää synny ja hiihtäminen teiden yli sujuu kuin tanssi.  Lumilinko. Niin tätä uutta konetta nimitetään. Pikkusiskon mukaan se on ”lumilintu”.

Pian kotikylän koulutiet ja ladut jäävät taakse ja kulku suuntaa kohti Järvenpäätä. Neljän kansakouluvuoden jälkeen on aika pyrkiä oppikouluun – siis jos opiskelu tuntuu sujuvan ja perheessä koulunkäyntiä pidetään tärkeänä. Siirtyminen ei ole itsestään selvää, vaan hakijoille järjestetään sisäänpääsykokeet. 

Järvenpäähän   on meiltä matkaa kymmenisen kilometriä. Kaksi ja puoli ensin linja-autolle ja sitten siitä varttitunnin köröttely Järvenpään kauppalan keskustaan, siihen Mäkisen Pukimon eteen. Loppumatka kävellään reippaasti. 

Linja-auto lähtee Kellokosken Perhelän edestä puoli kahdeksalta. Jäämme kyydistä noin varttia vailla kahdeksan ja koulu alkaa kahdeksalta. 

Me-muoto kuvastaa sitä, etten ollut koulumatkoilla yksin. Isosisko on aloittanut oppikoulun vuotta aikaisemmin ja minä pääsen mukavasti siinä peesissä.
Luokkakavereita on paljon, olemmehan suurten ikäluokkien jäseniä. 

Rinnakkaisluokkia on kolme: A-luokka, jonka oppilaat ovat valinneet pitkäksi kieleksi saksan; B-luokka, jonka oppilaiden enemmistö tulee kauppalan ulkopuolelta ja aikovat lukea englantia ja C-luokka, johon on nimetty pääasiassa järvenpääläiset englannin kielen valinneet.  Meitä B-luokkalaisia on pitkälti yli neljäkymmentä.

Järvenpään Yhteiskoulu on ns. yksityinen oppikoulu, jossa oppilaiden vanhemmat maksavat sekä lukukausimaksut että yhden aterian per koulupäivä.   Maksujen osalta koulu tulee vastaan niin, että jos koulussa on samasta  perheestä  useampi kuin yksi, he saavat sisarusalennuksen. Myös vapaaoppilaspaikkoja käytetään mahdollistamaan varattomien, lahjakkaiden lasten ja nuorten opiskelu.

Vaikka nyt jo eletään sotien jälkeistä jälleenrakennuksen aikaa, kukkaron nyörit  on pidettävä tiukasti kiinni turhilta menoilta. Meidän perheessämme tulipalo tuntuu vielä pitkään talouden niukkuudessa. Isä tekee pitkää päivää metsä- ja rakennustöissä ja äidin vastuulle jää Pyyppölän asukkaiden hyvinvointi – sekä ihmisten että eläinten.

”Nyt tämä tyttö lähtee lännen maille”, on tuttu lausahdus, kun äiti vetää päälleen työtakin ja suuntaa karjapihalle ja navettaan. Työtakin äiti on saanut omalta äidiltään – Helsingin kaupungin vesijohtolaitoksen työsuhde-etu. 

Markat ja pennit on laskettava tarkkaan. Joka ilta on varmistettava, että meidän kahden oppikoululaisen matkarahat ovat koossa. Jos ei, käännytään Arvo- tai Aulis-sedän puoleen ja vipataan puuttuvat kolikot.  

Suku on paras!

Oppikoulussa on kaksi vaihetta. Luokat yhdestä viiteen muodostavat ”keskikoulun”. Viisikymmentäluvulla ja kuusikymmenluvun alussa useimmat jättävät opinahjon keskikoulun jälkeen ja suuntaavat ammattioppiin tai töihin. 

Lukion aikana luokkakoot pienevät. Oppilaita kullakin luokalla noin 20. Lukioluokkia on kuitenkin kolme. A-luokalla edelleen pitkän saksan lukijat,  B-luokalla ne, joiden opintojen painopiste on matematiikassa (ns. pitkän matematiikan lukijat)  ja C-luokka, jossa opintojen painotus on kielissä. 

Lukiossakin opiskelemme tiukasti opettajien johdolla, aina ns.  lähiopetuksessa, kaikille samoilla lukujärjestyksillä ja kurssimuotoisesta lukiosta autuaan tietämättöminä.

Ihailen opettajia ja haluan itsekin päästä siihen työhön. 

Ensimmäinen opettajani, Elbe Moitus, Arolan kansakoulun alaluokkien (1-2) opettaja, antaa mallin pidättyvästä, lämminhenkisestä oppaasta, joka ymmärtää ja rohkaisee. Ja jonka laulun vibraatto ei unohdu koskaan.

Kerttu Salmi, Arolan yläluokkien (3-6), Ihminen isolla kirjaimella. Vietämme joka vuosi kevään korvalla Kertun päiviä, kaikki luokat yhdessä ja Kerttu tarjoaa ”palaneita pipareita.”, hänen tavaramerkkinsä. Laulamme ”Mä Kerttusen näin, mä Kerttusen näin…”.  Hänen elämänmakuiset menetelmänsä takasivat kertotaulujen hallinnan - numerolappuja kahdessa vakassa, opettaja nosti yhden kummastakin ja ne luvut piti kertoa. Kilpailtiin, tietty! 

Oppikoulussa saan luokanvalvojaksi matematiikan opettajan Ilta Kokkkosen eli ”Keussun”, joka on luokanvalvojani koko oppikouluajan. Lakkiaisjuhlassa keväällä 1965 hän painaa valkolakin päähäni ja onnittelee "Niin se pieni ponnisti", kun sain stipendin parhaiten loppusuoralla arvosanoja nostaneena.  Toisen luokan ruotsin opettajani sen jo tiesi: "Asta, hon är en sån där sista minutens flicka".

Luonnontiedon opettaja Päivänsalo eli ”Päikki” asuu Kellokoskella. Hän on ostanut itselleen kahden istuttavan moottorikulkuneuvon ja  huristelee kouluun Messerschimittillään. Joskus sadepäivänä ottaa kyytiin pysäkillä värjöttelevän oppilaan.

Kouluvuosien mittaan kasvan lapsesta nuoreksi aikuiseksi. Teen ensimmäiset ulkomaanmatkani, kohtaan ensirakkauteni ja availen ovia uusiin maailmoihin

Sickla Strand, Nacka, Sverige

"EN PÄIVÄÄKÄÄN VAIHTAISI POIS”

MONENLAISTA UUTTA

Neljässä aikaisemmassa jutussani kuvaamani Pyyppölän päärakennus palaa maan tasalle erään sunnuntain pakkasaamuna helmikuun alussa vuonna 1957. 

Tapahtuu Raijan päivän aikaan - äidin nimipäivän - äidin joka odottaa aika viimeisillään perheemme iltatähteä, Aulia.  Talosta jää jäljelle vain ”pimeä” kellari eli maan pinnan alle rakennettu betonibunkkeri ja paloja kivijalasta siellä täällä.

Paloautot eksyvät matkalla ja saapuvat avuksi sammutustyöhön, kun kaikki puurakenteet ovat jo hiilikasoja.  

Mutta elämässä kuljetaan eteenpäin – vaikka vastatuuleen.

Pianpa naapuriapu auttaa perheemme eteenpäin. Ensimmäinen tulipalon jälkeinen yö vietetään naapurissa ja samaan aikaan kirvesmiehet muuttavat nopeasti pihasaunan asuinrakennukseksi. Saunan vesipadan kohdalle etsitään puuhella, saunan pukeutumistilan eli käytävän ja saunakammarin väliseen seinään puhkaistaan oviaukko. Näin on perheellämme kotina keittiö ja kammari.  Mutta kyllä sopu sijaa antaa. 

Isosisko aloittaa syksyllä 1957 oppikoulun Järvenpäässä ja me kaksi muuta käymme Arolan ”korkeakoulua”, jossa isämmekin on aikanaan oppejaan saanut.

Ja sitten huhtikuussa syntyy pikkusisko. Me kolme isompaa olemme tohkeissamme ja haluamme osallistua tulokkaan hoitoon mahdollisimman paljon. Timo-veljen kanssa kilpailemme siitä, kumman vuoro kulloinkin on siskoa hoitaa. Innosta kertoo ennen muuta into saada  pestä hänen kakkavaippansa. 

 
”Mun vuoro pestä Aulin vaipat”, huutaa Timo jo naapurin tienkäänteessä tullessaan kotiin koulusta.

Koko kesän ja syksyn kierrämme saunomassa naapureissa ja sukulaisissa. Maataloustyöt hoidetaan normaalisti. Sokerijuurikasta, perunoita, nauriita ja tietenkin heinää ja viljoja.

Elämä soljuu uomassaan ja kesän aikana perheelle rakennetaan uutta kotia vanhan paikalle. Leka heiluu, kun palaneen talon sortunut kivijalka poistetaan. Betonibunkkeri jää.  Sen tuleva rooli on toimia keskuslämmityksen pannuhuoneena. Äidin luovuus pääsee oikeuksiinsa, kun hän yhdessä paikallisen agrologin kanssa suunnittelee uuden talomme kokonaisuuden. Äiti ideoi ja agrologi siirtää ajatukset rakennuspiirustuksiin. 

Paljon tehdään talkoilla ja kylässämme ei liene torppaa, jonka asukkaat eivät osallistuisi auttamisprojekteihin. Kukin tavallaan.  Syksyn pimetessä kunnan rakennusmestari lupien päättäjä, antaa meille luvan muuttaa uuteen kotiimme. 

Suunnitellusta talosta on asumiskunnossa noin puolet: tupakeittiö ja yksi makuuhuone. Tämä osa on jo liitetty keskuslämmitykseen, iso olohuone ja toinen makuuhuone ovat ilman lämmitystä. Se toinen makuuhuone on jo nyt nimetty ”tyttöjenhuoneeksi” . Sinne asetumme Ullan kanssa, kunhan talo saadaan valmiiksi. 

Isä on hevosen kanssa metsätöissä jossain Kuninkaanmäen suunnalla. Tämä on tuttu kuvio. Isä on kesällä kodin lähellä rakennustöissä ja talvella hän ja lähellä asuvat veljet, Arvo ja Aulis,  suuntaavat metsätöihin kauemmas.

Eräänä talvena isä on taas  talven tultua mennyt veljiensä kanssa metsätöihin  - nyt Porkkalaan. Hän käy kotona vain suurina pyhinä. Kerran hän tuo tullessaan Aulille lahjaksi nuken. Se on iso  räsynukke, jolle Auli antaa nimeksi ”Porkkalan Irmakki”, pikkusiskon rakkain hoidettava, jota hän työntää ylpeänä punaisissa nukenvaunuissa.

Ja me isot siskot ja veikka hykertelemme onnesta. 

Äiti on jouluihminen ja saa meidät lapsetkin aina innostumaan salaisuuksista ja tehtävistä, jotka liittyvät joulun läheisyyteen. 
Salaisuuksien varjelemiseksi, tarvitaan yksityisyyttä. Tupa jaetaan kahteen osaan kiinnittämällä naru huoneen nurkasta nurkkaan ja narulle ripustetaan kaksi vilttiä. Äidin ”joulupukin paja” on toisella puolella ja meidän lasten toisella. 

Joskus pukin muori ei ehdi saamaan omin käsin ommeltuja lahjoja valmiiksi. Pukki tuo ne puolivalmiina ja mukana on kirje, jossa muori valittelee ajan kesken loppumista ja pyytää, että äiti tekee ne valmiiksi.

Ja äitihän hoitaa homman!

Jos joku isompi – yleensä poika -  yrittää väittää, että joulupukkia ei olisi olemassa, hän saa huutia.
”Tässä talossa jouluna aikuisetkin uskoo pukkiin”, sanoo äiti tomerasti.

Eikä siihen ole vastaan sanomista!
 
 
 

Vuonna 1957 rakennettu päärakennus, punainen rmökki tien vieressä on sauna-kotimme! Navetan päähän rakensi Timo perheelleen kodin myöhemmin....
 

RAPUT YLÖS

Heti tuvan oven takaa, sisältä tullessa sen vasemmalta puolelta lähtevät rappuset yläkertaan. Ne ovat noin metrin levyiset ja ensimmäisten kymmenen porrasaskelman jälkeen tekevät mutkan kaartuen oikealle. Sitten suoraan ylös, jossa rappujen päässä on tasanne.  Vasemmalla pieni ikkuna ja tasanteen kummassakin laidassa matala ovi, josta pääse pieneen, miltei komeromaiseen pesään.  Oikeanpuoleinen pesä valmistetaan Hilma-tädin huoneeksi, kun hän tulee vierailulle.  Tämä on myös isän lepohuone, jossa hän soittaa mieleisiään levyjä käsin veivattavalla grammarilla. 

Toinen pieni huone on sekalaisten tavaroiden säilytyspaikka.

Tasanteen ikkunan vastapäisellä seinällä ovat ovet yläkerran huoneisiin. Niitä on  kaksi. Toisessa, hellahuoneeessa,  on pitkään asunut vuokralaisia ja nyt siinä pitää kotiaan Anna, yhden pojan yksinhuoltajaäiti, joka on kodissamme isän ja äidin monitoimiapulainen – navetassa, pellolla, pyykkituvassa ja kaikessa, missä reipasta toimijaa tarvitaan. Ajan tavan mukaan me lapset kutsumme häntä Anna-tädiksi, vaikka sukulaisuussuhdetta ei olekaan.  Anna-tädin poika on melkein ikätoverini ja leikit sujuvat hyvin. 

Toinen yläkerran huone on ”varahuone”, jossa on järjestetty kutomakurssi ja muuta kylän yhteistä toimintaa. Hellahuoneen puoleisella seinällä on pönttöuun, jolla huone lämmitetään vain satunnaisesti, tarpeen mukaan. Tästä varahuoneesta avautuu takaseinältä matala ovi kylmään vinttiin, jota kutsutaan ”pitkäksi vintiksi”. Siellä on kaikenlaista mielenkiintoista ja perheen historiaan liittyvää, osin salaistakin, tarpeistoa.  Sinne mennään isonsiskon kanssa joskus salaa ja avataan iso puinen laatikko, jonka kyljessä lukee ”Toiminimi Tammelin”.  Ajan myötä selviää, että se on Hanna-tädin (isän sisko) firman nimi. Laatikko on meille kuin aarrearkku, josta kaivamme esiin vanhoja kirjeitä ja vaatteita jos kohta suurin osa on ompelimossa yli jääneitä tilkkuja ja lankoja. 

Olemme nyt kurkistaneet kotimme  päärakennuksen kaikkiin tiloihin ja samalla tulikin esitellyksi myös oma ”alkuperäinen sosiaalinen atomini” (tämän hienon termin olen oppinut vasta aikuisena) 

Alkuperäinen sosiaalinen atomi – alla henkilöiden roolimallit

Isä                         naurava hassuttelija

äiti                         laulava unelmien luoja

Ulla                       leikkien johtaja, emäntä

Timo                     villi keksijä

mamma                järkevä huolehtija

Keijo                     kepposten mestari

Aarno                   ajatteleva tietäjä

Anna                    ahkera elättäjä

Olavi                    arka leikkikaveri

 

Ens kerralla sitten lisää muistin kätköistä kaivettua!

TUPA, KODIN SYDÄN

Kuten jo kerroin, takakammarista pääsee keinun takana olevasta ovesta suoraan eteiseen. Kun astumme siitä, muutaman askelen päästä olemme tuvan ovella. 

Tervetuloa sisään.

Oven vasemmalla puolella on leivinuuni ja sen päälle jää oiva tila, uuninpankko. Seinän ja uunin välissä on alle puolen metrin levyinen rako, johon on hyvä asetella metsätöissä tai muissa askareissa kastuneita saappaita, sukkia ja muita kuivatettavia ulkovaatteita. Isä heittää huolettomasti omiaan rakoon ja tuon tuostakin äiti pitää saarnaa siitä, että vaatteita ei laiteta kuivumaan  myttyinä vaan availlaan ja asetellaan niin, että ilma pääsee kiertämään.

Leivinuunin vieressä on hella. Keittotasolla rautaiset renkaat, jotka hehkuvat punaisina, kun ruoka tarvitsee oikein kuumaa. Hellan toisella laidalla on vesisäiliö, jonka vesi kuumenee samalla, kun hellalla valmistetaan ruokaa. Säiliössä on hana, josta vettä lasketaan tiskivatiin tai muuhun astiaan – aina tarpeen mukaan. Hellatason takaosassa on kolme silitysrautaa. Kun pyykissä on pöytäliinoja, verhoja  tai silitettäviä vaatteita, raudat kuumennetaan hellan päällä. 

Hellan ja välikammarin oven välissä on puulaatikko. Se on melkein yhtä korkea kuin hella ja sinne mahtuu pilkottuja klapeja melkein motti.  Isä pilkkoo puita aina niin paljon kerrallaan, että laatikko täyttyy. Me lapset saamme kantaa puut liiteristä tupaan.  On kiva, kun saamme kehuja ja tunnemme olevamme tärkeitä.
Puulaatikko toimii joskus myös aitiona. Ainakin kerran. Tuvassa tanssitaan isän vanhan koulukaverin häitä ja me lapset saamme valvoa ja ihailla aikuisten tanssia ja ilonpitoa. Siellä me kökötämme, puulaatikon päällä, kunnes joku aikuinen nostaa alas.

Välikammarin oven oikealla puolella on lyhyt seinän pätkä, jossa äiti säilyttää tärkeitä keittiöasioita – kuten kahvimyllyä.  Kahvia ostetaan harvoin. Se on kallista ja sen myynti on sodan jälkeen säännösteltyä. Sen ostamiseen tarvitaan ostokortti, josta kauppias näkee, onko osto-oikeutta jäljellä.  Kahvi jauhetaan kotona – sillä arvoesinehyllyssä olevalla myllyllä.

Ovea vastapäätä olevalla seinällä on ikkuna, josta näkee sarkojen yli naapuriin. Pyyppölän ja Nikulan peltojen välissä on muita ojia leveämpi ”rajaoja”, jonka pientareella emännät tapaavat, vaihtavat kuulumisia ja juttelevat ”suut makkeiks”. 
Ikkunan edessä on joko ruokapöytä tai kangaspuut. Yleensä ruokapöytä, mutta kun äiti innostuu kutomaan mattoja tai kankaita, ruokapöytä siirretään alta pois ja kunniapaikan saavat kangaspuut.

Ruokapöytä on pitkä. Sen ääressä istutaan puisilla penkeillä ja kummassakin päässä on rahi. Ikkunan puoleinen rahi on löystynyt liitoksistaan ja siitä me siskokset otamme ilon irti. Nousemme seisomaan rahille – vuorotellen – ja lausumme lorun pätkiä tai kysymme arvoituksia. Aikuiset eivät tästä touhustamme tykkää, mutta osallistuvat silti  aina ”tietokilpailuihimme” .

 
Tuvan oikeanpuoleisessa takanurkassa on sivustavedettävä puusohva. Se on varasänky satunnaisille kulkijoille tai talouteemme kuuluville apulaisille tai tilapäistä turvaa tarvitseville kanssaihmisille.

Puusohvan jatkeeksi tuvan oikealla seinällä avautuu ikkuna, josta näkee karjapihalle. Tämä on samalla se ikkuna, josta voi tutkailla maantiellä kulkevia tuttuja ja tuntemattomia. 

Ikkunan vieressä on iso keinutuoli,  jossa raskasta rakennus- ja muuta ulkotyötä tekevien on hyvä levähtää ja rentoutua.  Tämä on arkituoli ja takakammarin keinua käytetään vain erikoistilanteissa.

Isä istuu keinutuolissa, polttaa Työmies-tupakkaa (tai joskus Saimaata) ja lukee Työkansan Sanomia. Postinkantaja-Saima on tuonut lehden jo aamupäivällä, joten äiti on ehtinyt lukea sen ja nyt keskustellaan ”aviisin” kertomista ajankohtaisista aiheista.  Joskus kiihtyen, mutta yleensä samanmielisesti.

Haluan isän syliin. Kiehnaan isän ja keinun jalkojen vieressä aikani ja yritän kiivetä keinuun. Lopulta isä nostaa minut polvelleen. Siinä on hyvä. Turvallista.

”Haluatko parran siemenen”, kysyy isä. Ja vastausta odottamatta hieroo omaa sänkistä poskeaan minun poskeani vasten. Hellästi. Silmät naurusta vilkkuen. 
Keinun takana on kaksi kaappia. Toinen vaatteille, toinen astioille

Kaappien ovien edessä on esiintymislavamme. Meidän lasten siis.  Siihen asetumme riiviin ja laulamme äidin opettamia ja koulussa oppimiamme lauluja. Varsinkin silloin, kun mamma ja Keijo-eno ovat käymässä. Tai muuten on vieraita. 

Kaappien ja tuvan oven väliin jäävälle pätkälle on seinään kiinnitetty penkki. 
Tuvan lattia on tehty laudoista. Höylätyistä. Ja katto. Kattoon on kiinnitetty kaksi leipävarrasta. Ne roikkuvat katon rajassa ja ne on kiinnitetty kattoon niin tukevasti, että nuoret miehet pitävät niitä voimistelutankoina silloin, kun leivät on syöty ja vartaat tyhjillään.

Tuvassa leijailee hyvän henki. Siellä nauretaan ja lauletaan ja tanssitaan. Siellä parannetaan maailmaa ja suunnitellaan tulevaisuutta. 

KODIN SYKKIVÄ SYDÄN!